Hannen blogi: Puolimatkan krouvissa

Aloitin alani opiskelut hieman yli 20 vuotta sitten. Eläkeikääni on hieman (tai reilusti...) yli 20 vuotta. Tässä suhteessa koen olevani työelämässä puolimatkan krouvissa. Muutama vuosikymmen sitten nelikymppisiä pidettiin jo vanhoina työntekijöinä. Nyt kun työpaikoissa on paljon aktiivisia kuusikymppisiä työntekijöitä, jopa nelikymppisiä voidaan pitää nuorina. Välillä minulle on tullutkin tunne vanhempien henkilöiden osalta, että he pitävät minua vieläkin nuorena enkä ole kokenut tätä suhtautumista aina positiivisena. Silloin on tehnyt mieli kommentoida, että onhan Suomen hallituskin täynnä nelikymppisinä, joten älkää nyt ottako ikäkorttia esiin. No, siihen toki moni voisi kommentoida, että pitäisikö hallituksessa ollakin kokeneempia ministereitä...

Kyllä sitä itsekin pitää itseään vielä nuorehkona työntekijänä, koska työssä on koko ajan uutta opittavaa ja uuden oppimista on tiedossa vielä paljon. Toisaalta itseni kehittämisen suhteen alan olla jo kriittisempi. Jotta oppisin kunnolla esimerkiksi uuden kielen, siihen menisi ainakin viisi vuotta. Se olisi aika pitkä aika jäljellä oleviin työvuosiin nähden. Työpaikalla juttelin juuri pomoni kanssa siitä, että kannattaako minun opetella uusi tietokoneohjelma, vai käytettäisiinkö kyseisiin asioihin ulkopuolista asiantuntijaa. Olen itsekin sitä mieltä, että ennemmin syvennän nykyistä osaamistani kuin että opettelen laajoja uusia kokonaisuuksia.

Vaikka edelleenkin jokaisessa uudessa työprojektissa pitää olla skarppi ja itsekriittinen, itseluottamus on työelämän alkuvaiheista parantunut. Nyt voi itsevarmemmin sanoa, että ei tiedä jotain (mutta asian voi tarvittaessa selvittää). Olen tajunnut, miten pienen pintaraapaisun sitä loppujen lopuksi ehtii omasta alastaan raapaista yhden työuran aikana. Lohdutuksella olen seurannut, miten eläkkeelle jäävätkin kollegat loppujen lopuksi ovat asiantuntijoita vain tietyissä näkökulmissa.

Lopputyöuran suhteen olisin tällä hetkellä tyytyväinen, mikäli se jatkuisi sellaisena kuin se juuri nyt on. Ja että yleensä on työpaikka... Olen miettinyt, haluaisinko tehdä joskus isommankin irtioton. Ex-kollegoitani on eläkkeelle jäämisen jälkeen siirtynyt eksoottisiin maihin vapaaehtoisiin ja määräaikaisiin kehitystyötehtäviin. Jotain vastaavaa voisin itsekin harkita.

Kuva: freedigitalphotos.net /nonicknamephoto

Roosan blogi: Mikä on työttömyydessä kaikista kauheinta?

Kuva: Stuart Miles / FreeDigitalPhotos.net 

Se, että ei tiedä mitä tehdä. Sitä luulisi, että työttömän tehtävä on yksinkertainen: hakea avoinna olevia tehtäviä niin kauan kunnes saa uuden työn ja työttömyys päättyy. Mutta ei se työttömyys ole todellisuudessa niin yksinkertaista.  Työttömänä olo on jatkuvaa vaihtoehtojen punnintaa, itsensä tarkkailemista ja epävarmuuden sietämistä.

Työllistyminen on työttömän päätehtävä, mutta mitä tehdä, kun työtä ei ala kuulua? Milloin on oikea hetki painaa jarrut pohjaan ja todeta, että tämä tie ei johda toivottuun lopputulokseen?

Tänä päivänä vaihtoehtoja normaalille työnhaulle ovat esimerkiksi opiskelu, työharjoittelu ja osa-aikainen yrittäjyys. Jotkut kokeilevat jopa näitä kaikkia. Kannattavuus- ja vaihtoehtopohdintojen lisäksi pinnalla on jatkuvasti kysymys siitä mikä ”näyttää hyvältä”. Mitkä valinnat ja suunnanmuutokset tuleva työnantajakin hyväksyy ja osaa niitä jopa arvostaa? Tyhjiä aukkoja kun ei saa olla.

Mitä, miksi, miten, milloin?

Kunpa olisikin olemassa jokin taho, joka oikeasti tietäisi, mitä työttömän kannattaa tehdä missäkin vaiheessa työttömyyttään.