Hissipuheen teemakysymys: Millaista elämää haluat työelämän jälkeen?

3/4 osaa hissipuhujista tapasi hiljattain ja päätyi keskustelemaan mm. vanhusten hoidosta ja asuinratkaisuista. Kysymmekin: millaista elämää haluat työelämän jälkeen?

Salla: Työelämän jälkeen haluan käyttää aikaani ennen kaikkea harrastuksiini koska nyt työelämässä ollessani koen että en ole riittävästi ehtinyt keskittyä niihin. Haluan myös matkailla ja mahdollisesti asua jossain muualla kuin Suomessa osan vuotta. Suomessa haluan ehdottomasti viettää kesät. Haluan myös viettää aikaa ystävien ja perheen seurassa. Jotain vapaaehtoistyötäkin voisin harkita ja kehittää itseäni opiskelemalla myös eläkkeellä ollessani. Tällä hetkellä en usko että haluaisin tehdä varsinaisesti töitä eläkkeellä ollessani. Mutta eihän sitä koskaan tiedä jos jotain mielenkiintoisia projekteja on tarjolla niin välillä voisi töitäkin tehdä.


Hanne: Monessa mielessä elämä työelämän jälkeen voisi olla saman tyyppistä kuin opiskelijana. Harrastuksiin jäisi tosiaankin aikaa (jopa täysin uusiin). Toisaalta voisi tehdä jotain itseään kehittävää (ilman mitään käsitystä siitä, miten tietoja ja taitoja tulisi tulevaisuudessa käyttämään :) )  Tulotason tippumista voisi kompensoida hyödyntämällä enemmän julkisia palveluita (kirjastoja, uimahalleja, taidemuseoita, ulkoilualueita yms). Kunto ja paino olisi paremmin hallussa, kun olisi enemmän aikaa kävellä ja pyöräillä. Voisin muuttaa myös opiskelija-asuntolatyyppiseen taloon (oma asunto muuten, mutta mahdollisuus käyttää myös yhteistiloja). Samanikäisten naapureiden kanssa syntyisi spontaania yhteistoimintaa ja tapahtumia. Erilaisia palveluita löytyy läheltä, joten ne ovat saavutettavissa huonokuntoisenakin (opiskeluaikana krapulaisena). Välillä voisi lähteä "vaihtoon" ulkomaille - vaikkapa Sallan mainitsemiin vapaaehtoistöihin. Töiden teosta en ole aivan varma. Osa eläkkeelle jääneistä kollegoista tekee mielellään tuntitöinä projekteja. Osa kokee vaivalloiseksi, kun osa-aikaisissa projektitöissä ei kuitenkaan pysty täysin olemaan lukematta meilejä ja vastaamatta puheluihin. Ehkä voisin tehdä ihan muunlaista työtä kuin nyt.
 
Jos sitten olisinkin huonokuntoinen ja hoitokodissa. Sielläkin erilaiset harrastukset olisivat tärkeitä. Kamalinta olisi, jos joutuisin makaamaan kaiket päivät sängyssä. Toivottavasti robotisaatio menee niin pitkälle, että sängyn saa hetkessä itsestään liikkuvaksi tuoliksi. Isojen lasiseinien läpi voisi seurata kaupungin menoa, merta, puistoa tai puutarhaa. Ihmetuolini voisi antaa minulle hierontaa, viedä minut vaikkapa pieneen uima-altaaseen ja saunaan tai lukea äänikirjan. Jos pystyisin itse liikkumaan, vaikkakin heikosti, kiinnostava ratkaisu olisi kauppakeskuksen yhteydessä oleva senioritalo. Palveluihin pääsee itse, pelkäämättä vaarallista kaatumista ulkona.

Kuvat: freedigitalphotos.net / stockimages

Hannen blogi: Puolimatkan krouvissa

Aloitin alani opiskelut hieman yli 20 vuotta sitten. Eläkeikääni on hieman (tai reilusti...) yli 20 vuotta. Tässä suhteessa koen olevani työelämässä puolimatkan krouvissa. Muutama vuosikymmen sitten nelikymppisiä pidettiin jo vanhoina työntekijöinä. Nyt kun työpaikoissa on paljon aktiivisia kuusikymppisiä työntekijöitä, jopa nelikymppisiä voidaan pitää nuorina. Välillä minulle on tullutkin tunne vanhempien henkilöiden osalta, että he pitävät minua vieläkin nuorena enkä ole kokenut tätä suhtautumista aina positiivisena. Silloin on tehnyt mieli kommentoida, että onhan Suomen hallituskin täynnä nelikymppisinä, joten älkää nyt ottako ikäkorttia esiin. No, siihen toki moni voisi kommentoida, että pitäisikö hallituksessa ollakin kokeneempia ministereitä...

Kyllä sitä itsekin pitää itseään vielä nuorehkona työntekijänä, koska työssä on koko ajan uutta opittavaa ja uuden oppimista on tiedossa vielä paljon. Toisaalta itseni kehittämisen suhteen alan olla jo kriittisempi. Jotta oppisin kunnolla esimerkiksi uuden kielen, siihen menisi ainakin viisi vuotta. Se olisi aika pitkä aika jäljellä oleviin työvuosiin nähden. Työpaikalla juttelin juuri pomoni kanssa siitä, että kannattaako minun opetella uusi tietokoneohjelma, vai käytettäisiinkö kyseisiin asioihin ulkopuolista asiantuntijaa. Olen itsekin sitä mieltä, että ennemmin syvennän nykyistä osaamistani kuin että opettelen laajoja uusia kokonaisuuksia.

Vaikka edelleenkin jokaisessa uudessa työprojektissa pitää olla skarppi ja itsekriittinen, itseluottamus on työelämän alkuvaiheista parantunut. Nyt voi itsevarmemmin sanoa, että ei tiedä jotain (mutta asian voi tarvittaessa selvittää). Olen tajunnut, miten pienen pintaraapaisun sitä loppujen lopuksi ehtii omasta alastaan raapaista yhden työuran aikana. Lohdutuksella olen seurannut, miten eläkkeelle jäävätkin kollegat loppujen lopuksi ovat asiantuntijoita vain tietyissä näkökulmissa.

Lopputyöuran suhteen olisin tällä hetkellä tyytyväinen, mikäli se jatkuisi sellaisena kuin se juuri nyt on. Ja että yleensä on työpaikka... Olen miettinyt, haluaisinko tehdä joskus isommankin irtioton. Ex-kollegoitani on eläkkeelle jäämisen jälkeen siirtynyt eksoottisiin maihin vapaaehtoisiin ja määräaikaisiin kehitystyötehtäviin. Jotain vastaavaa voisin itsekin harkita.

Kuva: freedigitalphotos.net /nonicknamephoto

Veeran blogi: Työttömyyyden myönteiset puolet - oppimisprosessi

Työnhakuun perehtymistä ja tiedon hankintaa

Nyt on ollut aikaa opiskella työnhakua ja sen kiemuroita, kun työvoimaa on tarjolla enemmän kuin työtä ja suurin osa vapaista työpaikoista ovat piilossa. Vain jäävuoren huippu on julkisessa haussa. Oma taiteen lajinsa tämä työnhakukin on tänä päivänä. Olen käynyt kuuntelemassa eri asiantuntijoiden luentoja ja osallistunut erilaisiin työnhakua edistäviin tilaisuuksiin sekä lukenut työnhakuun että rekrytointiin liittyviä kirjoja ja artikkeleita. Kaiken tämän olen tehnyt ihan omasta halusta ja mielenkiinnosta ymmärtääkseni tätä menoa paremmin sekä edistääkseni työllistymistäni että ymmärtääkseni rekrytoivien yritysten näkökulmaa. Jos olisin opiskelija, niin opintopisteitä itseopiskelusta olisi kertynyt roppakaupalla.

Työnhaun syventävät opinnot

Ennen mieleinen työpaikka löytyi vastaamalla 1 – 3 työpaikkailmoitukseen. Nyt olen lukenut ja analysoinut niitä ihan urakalla, että sopiiko omaan osaamisprofiiliin vai ei, haenko vai en, koska oma mielenkiinto pitää osata perustella vakuuttavasti. Kaikista haen myös liikevaihto ja kannattavuustiedot finder.fi kautta.

Osa työnantajista tuntuu pelkäävän, että palkattava työntekijä saattaa jatkaa ilmoitusten lukemista vielä työllistymisen jälkeenkin. Epävarmuus on osa arkea. Sen kanssa on vain elettävä. Molempia osapuolia siis pelottaa. Rekrytoiva esimies tiimeineen miettii, että osaammeko valita työyhteisöön sopivimman henkilön, joka tulee toimeen toisten kanssa ja hoitaa tehtävänsä edistäen yrityksen liiketoimintaa eikä ihan heti ilmoita siirtyvänsä toisen työnantajan palvelukseen. Työnhakija pohtii tahollaan, onko tämä minun unelmatyöpaikkani ja työyhteisöni. Näytelmäkirjailija William Shakespeare on sanonut, että epäilymme ovat petollisia ja saavat meidät hukkaamaan sen hyvän, jonka saattaisimme saavuttaa.

Työnhaun myötä on saanut tutustua erilaisiin rekrytointiyrityksiin ja –konsultteihin. Kiire tuntuu heilläkin olevan, sillä vain tosi ammattilaiset ilmoittavat rekrytointiprosessin edistymisestä ja lopputuloksesta. Sama pätee yrityksiinkin. Rekrytointiprosessi on osa yrityksen markkinointia ja prosessien hallintaa.

Työpaikkahaastatteluissa olen saanut soveltaa hankittua teoriatietoa, joten empiiristä eli kokemusperäistä tietoa on syntynyt työnhausta enemmän kuin koskaan aiemmin. Monenlaisia tunteita ja käänteitä on saanut kokea. Itsetuntemus ja itseluottamuskin on kasvanut pettymyksistä huolimatta. Jokaisesta työnhakuun liittyvästä kohtaamisesta on oppinut, sillä jokainen työnhaun kohtaaminen on ollut rikastuttava oppimiskokemus, kun kääntää sen mielessään sellaiseksi. Haastatteluihin on parasta mennä uteliaasti ja avoimin mielin kertomaan rehellisesti omasta osaamisestaan. Loistavia tilaisuuksia saada tutustua erilaisiin yrityksiin ja niissä työskenteleviin ihmisiin sekä heidän ajatusmaailmaansa.


 

Toisenlaista arkea

Nyt on ollut mahdollisuus katsoa elämää ihan toisenlaisesta näkövinkkelistä, kun paluu työelämään ei ole onnistunut niin nopeasti kuin ajattelin. Nyt on ollut mahdollisuus nauttia kotona olemisestakin. Työnhakuhan on netissä tätä nykyä. Parasta lienee ollut oman ammatillisen viiteryhmän vertaistuki eli keskustelut, verkostoituminen ja kohtaamiset muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Heiltä saa aitoa tukea ja ymmärrystä. Heidän kanssaan voi jakaa omia työnhaun kokemuksia ja saada uusia näkökulmia. Tähän kannustan kaikkia työnhakijoita.

 

Kuvat: www.freedigitalphotos.net