Hissipuheen teemakysymys: Millaista elämää haluat työelämän jälkeen?

3/4 osaa hissipuhujista tapasi hiljattain ja päätyi keskustelemaan mm. vanhusten hoidosta ja asuinratkaisuista. Kysymmekin: millaista elämää haluat työelämän jälkeen?

Salla: Työelämän jälkeen haluan käyttää aikaani ennen kaikkea harrastuksiini koska nyt työelämässä ollessani koen että en ole riittävästi ehtinyt keskittyä niihin. Haluan myös matkailla ja mahdollisesti asua jossain muualla kuin Suomessa osan vuotta. Suomessa haluan ehdottomasti viettää kesät. Haluan myös viettää aikaa ystävien ja perheen seurassa. Jotain vapaaehtoistyötäkin voisin harkita ja kehittää itseäni opiskelemalla myös eläkkeellä ollessani. Tällä hetkellä en usko että haluaisin tehdä varsinaisesti töitä eläkkeellä ollessani. Mutta eihän sitä koskaan tiedä jos jotain mielenkiintoisia projekteja on tarjolla niin välillä voisi töitäkin tehdä.


Hanne: Monessa mielessä elämä työelämän jälkeen voisi olla saman tyyppistä kuin opiskelijana. Harrastuksiin jäisi tosiaankin aikaa (jopa täysin uusiin). Toisaalta voisi tehdä jotain itseään kehittävää (ilman mitään käsitystä siitä, miten tietoja ja taitoja tulisi tulevaisuudessa käyttämään :) )  Tulotason tippumista voisi kompensoida hyödyntämällä enemmän julkisia palveluita (kirjastoja, uimahalleja, taidemuseoita, ulkoilualueita yms). Kunto ja paino olisi paremmin hallussa, kun olisi enemmän aikaa kävellä ja pyöräillä. Voisin muuttaa myös opiskelija-asuntolatyyppiseen taloon (oma asunto muuten, mutta mahdollisuus käyttää myös yhteistiloja). Samanikäisten naapureiden kanssa syntyisi spontaania yhteistoimintaa ja tapahtumia. Erilaisia palveluita löytyy läheltä, joten ne ovat saavutettavissa huonokuntoisenakin (opiskeluaikana krapulaisena). Välillä voisi lähteä "vaihtoon" ulkomaille - vaikkapa Sallan mainitsemiin vapaaehtoistöihin. Töiden teosta en ole aivan varma. Osa eläkkeelle jääneistä kollegoista tekee mielellään tuntitöinä projekteja. Osa kokee vaivalloiseksi, kun osa-aikaisissa projektitöissä ei kuitenkaan pysty täysin olemaan lukematta meilejä ja vastaamatta puheluihin. Ehkä voisin tehdä ihan muunlaista työtä kuin nyt.
 
Jos sitten olisinkin huonokuntoinen ja hoitokodissa. Sielläkin erilaiset harrastukset olisivat tärkeitä. Kamalinta olisi, jos joutuisin makaamaan kaiket päivät sängyssä. Toivottavasti robotisaatio menee niin pitkälle, että sängyn saa hetkessä itsestään liikkuvaksi tuoliksi. Isojen lasiseinien läpi voisi seurata kaupungin menoa, merta, puistoa tai puutarhaa. Ihmetuolini voisi antaa minulle hierontaa, viedä minut vaikkapa pieneen uima-altaaseen ja saunaan tai lukea äänikirjan. Jos pystyisin itse liikkumaan, vaikkakin heikosti, kiinnostava ratkaisu olisi kauppakeskuksen yhteydessä oleva senioritalo. Palveluihin pääsee itse, pelkäämättä vaarallista kaatumista ulkona.

Kuvat: freedigitalphotos.net / stockimages

Hannen blogi: Puolimatkan krouvissa

Aloitin alani opiskelut hieman yli 20 vuotta sitten. Eläkeikääni on hieman (tai reilusti...) yli 20 vuotta. Tässä suhteessa koen olevani työelämässä puolimatkan krouvissa. Muutama vuosikymmen sitten nelikymppisiä pidettiin jo vanhoina työntekijöinä. Nyt kun työpaikoissa on paljon aktiivisia kuusikymppisiä työntekijöitä, jopa nelikymppisiä voidaan pitää nuorina. Välillä minulle on tullutkin tunne vanhempien henkilöiden osalta, että he pitävät minua vieläkin nuorena enkä ole kokenut tätä suhtautumista aina positiivisena. Silloin on tehnyt mieli kommentoida, että onhan Suomen hallituskin täynnä nelikymppisinä, joten älkää nyt ottako ikäkorttia esiin. No, siihen toki moni voisi kommentoida, että pitäisikö hallituksessa ollakin kokeneempia ministereitä...

Kyllä sitä itsekin pitää itseään vielä nuorehkona työntekijänä, koska työssä on koko ajan uutta opittavaa ja uuden oppimista on tiedossa vielä paljon. Toisaalta itseni kehittämisen suhteen alan olla jo kriittisempi. Jotta oppisin kunnolla esimerkiksi uuden kielen, siihen menisi ainakin viisi vuotta. Se olisi aika pitkä aika jäljellä oleviin työvuosiin nähden. Työpaikalla juttelin juuri pomoni kanssa siitä, että kannattaako minun opetella uusi tietokoneohjelma, vai käytettäisiinkö kyseisiin asioihin ulkopuolista asiantuntijaa. Olen itsekin sitä mieltä, että ennemmin syvennän nykyistä osaamistani kuin että opettelen laajoja uusia kokonaisuuksia.

Vaikka edelleenkin jokaisessa uudessa työprojektissa pitää olla skarppi ja itsekriittinen, itseluottamus on työelämän alkuvaiheista parantunut. Nyt voi itsevarmemmin sanoa, että ei tiedä jotain (mutta asian voi tarvittaessa selvittää). Olen tajunnut, miten pienen pintaraapaisun sitä loppujen lopuksi ehtii omasta alastaan raapaista yhden työuran aikana. Lohdutuksella olen seurannut, miten eläkkeelle jäävätkin kollegat loppujen lopuksi ovat asiantuntijoita vain tietyissä näkökulmissa.

Lopputyöuran suhteen olisin tällä hetkellä tyytyväinen, mikäli se jatkuisi sellaisena kuin se juuri nyt on. Ja että yleensä on työpaikka... Olen miettinyt, haluaisinko tehdä joskus isommankin irtioton. Ex-kollegoitani on eläkkeelle jäämisen jälkeen siirtynyt eksoottisiin maihin vapaaehtoisiin ja määräaikaisiin kehitystyötehtäviin. Jotain vastaavaa voisin itsekin harkita.

Kuva: freedigitalphotos.net /nonicknamephoto

Hannen blogi: Kuva surullisesta elefantista

"Mustetahratestissä kannattaa sanoa näkevänsä vaikkapa surullisen elefantin jonkin tavallisen asian sijasta". Tämä kaverini toteamus lukion psykologian tunnin jälkeen tuli mieleeni, kun työpaikkahaun soveltuvuustestissä sain eteeni piirtämistehtävän. Olin yllättynyt siitä, että piirtämistehtäviä edes teetetään muilla kuin ehkä mainos- tai graafisen suunnittelun työnhakijoilla! Olen aina pitänyt piirtämisestä, joten tehtävä oli minulle kuitenkin hyvin mieluisa ja vaihtelua jatkuviin itsearviointeihin. Aloin vain säälillä miettimään niitä henkilöitä, joille piirtäminen on yhtä tuskaa eikä lopputuotoksesta tule lähellekään sitä, mitä omissa mielikuvissa on.

Piirtämistehtävässä jatketaan tehtäväpaperille jo valmiiksi painettuja, hyvin yksinkertaisia kuvioita. Tehtävänannossa ohjeistettiin piirtämään se, mikä ensimmäisenä tulee mieleen. En alkanut piirtämään surullista elefanttia, mutta en myöskään kliseisiä kukkia, jotka tulivat ensimmäisenä mieleen useankin kuvion kohdalla. Muuten yritin aidosti piirtää spontaanisti mieleen tulevia asioita, jotka vaihtelivat ihmishahmoista tavaroihin ja maisemanäkymiin.

Testin jälkeen aloin miettiä, millaisiin asioihin testissä kiinnitetään huomiota. Oma veikkaukseni on, että kovin dramaattiset aiheet (kuolema tai väkivalta) eivät varmaankaan ole eduksi (paitsi ehkä taiteilijoilla...) Mainitsemani kliseiset, hyvin arkipäiväiset asiat (autot, talot) eivät myöskään herättäne suurta vaikutusta luovuuden suhteen. Tylsissä seminaareissa piirtelen muistiinpanopapereihin abstrakteja kuvioita, mutta testissä piirsin vain konkreettisia aiheita. Olinkohan liian rajoittunut tehtävän tulkinnan suhteen? Testin ensimmäinen osuus oli periaatteessa aikarajaton, mutta halusin silti olla melko nopea. Lisäsin kuvioihin kuitenkin jonkin verran myös sellaisia yksityiskohtia, jotka eivät olleet välttämättömiä piirustuksen aiheen ymmärtämiseksi. Ajattelin, että yksityiskohtaisuudesta voisi hyvinkin saada lisäpinnoja.

Aloin selvittämään, mitä piirtämistehtävistä netissä sanotaan. Toteutustavaltaan testi oli Warteggin piirrostesti (mm. http://fi.wikipedia.org/wiki/Warteggin_piirrostesti), mutta testillä on lähteiden mukaan useita tulkintatapoja. Omaan arvaukseeni nähden minulle oli yllätys se, että testiin valmiiksi painettujen kuvioiden symbolinen merkitys on aikoinaan määritelty hyvinkin tarkasti. Netissä tulikin vastaan useita sanomalehtiartikkeleita, joissa ko. testin tieteellisyys kyseenalaistetaan. En tiedä, miten testin teettänyt rekrykonsultti piirroksia käytännössä tulkitsee. Itselle saatavat arviointituloksetkin kun ovat yleensä yhteenveto useammasta tekstistä.

Pidän piirrostehtävää silti melko toimivana osana isoa testikokonaisuutta. Omiin piirroksiini vaikutti voimakkaasti omat lähiajan kokemukseni (keitä ihmisiä olin tavannut, missä olin käynyt ja mitä olen harrastanut). Siinä mielessä voimakkaasti toivon, että testitulkinta ei ole kovin yksioikoinen. Maalitaulun piirtäminen ei välttämättä kerro tavoiteorientoituneisuudesta vaan ehkäpä edellisenä päivänä katsotusta Robin Hood -elokuvasta.

Kuva: freedigitalphotos.net / Sujin Jetkasettakorn

Hannen blogi: Työttömän lifestyle

Hesarissa on ollut muutamakin kirjoitus hyvätuloisista velkakierteeseen joutuneista (esimerkiksi http://m.iltalehti.fi/uutiset/2014051818311569_uu.shtml). Työttömyys, avioero, eläkkeelle siirtyminen tai tappiollinen yritystoiminta ovat pudottaneet roimasti tuloja, mutta menoja ei ole haluttu karsia vastaavalla tasolla. On haluttu jatkaa totuttua elämäntyyliä - vaikkapa lisävelalla. On mielestäni järjen ja mielen köyhyyttä, mikäli kuluttaminen on niin olennainen osa minuutta, että sitä ei voi rajoittaa tulojen tippuessa.

Kun muutamia vuosia sitten työpaikassani aloitettiin ensimmäiset yt:t, oli omakin reagointini se, että eihän Helsingissä voi tehdä MITÄÄN ilman palkkatuloja. Mitä hyötyä on asua palveluiden keskellä, jos niitä ei pääse edes käyttämään? Miten voisin nauttia enää mistään? Kieltämättä olen käyttänyt nyt niitä "pahan päivän" varalle talletettuja säästöjäni, ja Visa-kortti on vinkunut loppukuusta aiempaa enemmän. Lisälainaa en kuitenkaan missään nimessä halua ottaa ja halvalla korolla saatua asuntolainaa haluan lyhentää entiseen tapaan.

Yllättävän monesta asiasta voi tinkiä ilman, että elämänlaatu varsinaisesti heikkenee. Laadukkaat vaatteet kestävät kauan, enkä muutenkaan enää koe tarvetta juosta jokaisen muotitrendin perässä. Haluan edelleen silloin tällöin käydä ravintoloissa ja baareissa hintoja katsomatta. Vastapainoksi olen alkanut tekemään enemmän ruokaa kotona. Nythän itse tehty, edullinen slow food on oikein ilmiö! Myöskään kodin sisustusta ei tarvitse uusia joka sesonki, vaan ihaniin uutuuksiin voi suhtautua kuin taideteoksiin. Kiva sellaisia on katsoa, mutta ei niitä omaan kotiin tarvitse hankkia.

Helsingin ehdoton etu on, kun kesäisin kaupunki "kasvaa" moninkertaiseksi laajojen puistoalueiden ja ulkoilusaarten vapauduttua lumen alta. Karu saaristomaisema on pitkän talven jälkeen yhtä eksoottinen näkymä kuin keskieurooppalainen vanha kaupunki.

Opiskeluaikana tulot olivat todella alhaiset, mutta tuskin kukaan pitää opiskeluaikaa ikävänä aikana. Jokaisesta vaatteesta, matkasta ja muusta ostoksesta iloitsi huomattavasti enemmän, kun tiesi ettei niihin ole varaa joka viikko. Opiskeluaikana kävin usein kirjastossa, piirsin ja maalasin. Kun työtön ei pääse toteuttamaan luovuuttaan työtehtävissä, luovuutta voi kohdistaa kulttuuri- tai käsityöharrastuksiin. Laman aikana moni on tehnyt harrastuksestaan jopa ansiotyön. Suurten ansioiden sijasta työn ja elämän mielekkyys ovat tärkeämpiä asioita.

Kuva: www.helsinki365.com