Hissipuhe testaa: Oikeassa ammatissa? -testi

Vale, emävale, työpersoonallisuustesti? Hissipuhujat kävivät tekemässä Oikotien Oikeassa ammatissa? -testin (linkki), josta saa tuloksena kuvauksen omasta työpersoonasta ja listan ammattilaisista, joiden kanssa työpersoona mätsää eniten.

Veera:
Oikotien uratestiraportin mukaan sopisin journalistin, henkilöstö- tai hallintopäällikön sekä aineopettajan tehtävään. Kaikissa kolmessa ammatissa ovat kirjoittaminen, lukeminen, erilaisten asioiden hoitaminen, toimiva yhteistoiminta ja vuorovaikutus erilaisten ihmisten kanssa olennaisen tärkeää, jotta työt sujuvat tavoitteellisesti ja tuloksia syntyy. Edellä mainittuja osaamisia vaaditaan vähän erilaisella painotuksella ja osaamistasolla monessa muussakin työtehtävässä.  Aineopettajan ammattia mietin jossain vaiheessa, mutta liike-elämän tehtävät veivät toisaalle. Mitattujen ominaisuuksien kuvaukset vaikuttivat osuvilta, kun peilasin niitä luonteeseeni ja työskentelytapaani sekä aiempiin testituloksiin. Tämän testin tulosta voi hyödyntää mainiosti hakemuksen laatimisessa ja työhaastattelussa.

Salla:  
Sain tulokseksi 1. Hallinnollinen johtaja, 2. Diplomaatti ja 3. Johtaja. Aiemmissa vastaavissa testeissä ei tuollaista tulosta ole tullutkaan, vaan minulle on tarjottu lähinnä markkinoinnin alaa. Yksityiskohtaisempi analyysi tuntui sinällään aika oikealta, mutta ihan noin kunnianhimoisena, paineensietokykyisenä ja luottavaisena en itseäni pidä, kuin mitä nuo tapissaan olevat indikaattorit antaisivat ymmärtää. Suhteessa muihin oman viiteryhmäni ihmisiin minun vuorovaikutukseni ja luovuuteni olivat rajallisempia. Voi ollakin.

Hanne: 
Itse puolestani sain 1. Lennonjohtaja, 2. Johtava konsultti ja 3. Ohjelmoija. Alussa tulos tuntui hyvin huvittavalta, mutta on noissa yhteistä tiedonhallinta sekä tiedon analysointi ja hyödyntäminen. Nämä ovat kuitenkin liittyneet keskeisesti työtehtäviini ja konsultointia olen työkseni tehnytkin. Testituloksen alat ovat myös aika miesvaltaisia, kuten työpaikkanikin valmistumisen jälkeen. Olenkin miettinyt, onko miesvaltaisuus vaikuttanut ajattelu- ja toimintatapoihini ja ehkä se on jossain määrin vaikuttanutkin. Käytännössä en voisi ikinä kuvitella olevani lennonjohtaja tai ohjelmoija. Lennonjohtaminen olisi liian hektistä enkä pitäisi sitä kovin kiinnostavanakaan. Ohjelmointia olen sen verran kokeillut, että siihen ei taidot eikä motivaatio riittäisi. ICT-näkökulma on kyllä liittynyt työprojekteihini, joten ohjelmointia tekevien kanssa olen kyllä ollut tekemisissä. Ehkä tuloksen voi tulkita niinkin, että minulla on hyvät mahdollisuudet tehdä yhteistyötä mainittujen ammattialojen edustajien kanssa.  

Summa summarum: Tulokset olivat osin oikeansuuntaiset, kun tarkkojen ammattinimikkeiden sijasta kiinnitimme huomiota ammattien yhteisiin ominaisuuksiin.

Kuva: freedigitalphotos.net / David Castello

Hannen blogi: Kuva surullisesta elefantista

"Mustetahratestissä kannattaa sanoa näkevänsä vaikkapa surullisen elefantin jonkin tavallisen asian sijasta". Tämä kaverini toteamus lukion psykologian tunnin jälkeen tuli mieleeni, kun työpaikkahaun soveltuvuustestissä sain eteeni piirtämistehtävän. Olin yllättynyt siitä, että piirtämistehtäviä edes teetetään muilla kuin ehkä mainos- tai graafisen suunnittelun työnhakijoilla! Olen aina pitänyt piirtämisestä, joten tehtävä oli minulle kuitenkin hyvin mieluisa ja vaihtelua jatkuviin itsearviointeihin. Aloin vain säälillä miettimään niitä henkilöitä, joille piirtäminen on yhtä tuskaa eikä lopputuotoksesta tule lähellekään sitä, mitä omissa mielikuvissa on.

Piirtämistehtävässä jatketaan tehtäväpaperille jo valmiiksi painettuja, hyvin yksinkertaisia kuvioita. Tehtävänannossa ohjeistettiin piirtämään se, mikä ensimmäisenä tulee mieleen. En alkanut piirtämään surullista elefanttia, mutta en myöskään kliseisiä kukkia, jotka tulivat ensimmäisenä mieleen useankin kuvion kohdalla. Muuten yritin aidosti piirtää spontaanisti mieleen tulevia asioita, jotka vaihtelivat ihmishahmoista tavaroihin ja maisemanäkymiin.

Testin jälkeen aloin miettiä, millaisiin asioihin testissä kiinnitetään huomiota. Oma veikkaukseni on, että kovin dramaattiset aiheet (kuolema tai väkivalta) eivät varmaankaan ole eduksi (paitsi ehkä taiteilijoilla...) Mainitsemani kliseiset, hyvin arkipäiväiset asiat (autot, talot) eivät myöskään herättäne suurta vaikutusta luovuuden suhteen. Tylsissä seminaareissa piirtelen muistiinpanopapereihin abstrakteja kuvioita, mutta testissä piirsin vain konkreettisia aiheita. Olinkohan liian rajoittunut tehtävän tulkinnan suhteen? Testin ensimmäinen osuus oli periaatteessa aikarajaton, mutta halusin silti olla melko nopea. Lisäsin kuvioihin kuitenkin jonkin verran myös sellaisia yksityiskohtia, jotka eivät olleet välttämättömiä piirustuksen aiheen ymmärtämiseksi. Ajattelin, että yksityiskohtaisuudesta voisi hyvinkin saada lisäpinnoja.

Aloin selvittämään, mitä piirtämistehtävistä netissä sanotaan. Toteutustavaltaan testi oli Warteggin piirrostesti (mm. http://fi.wikipedia.org/wiki/Warteggin_piirrostesti), mutta testillä on lähteiden mukaan useita tulkintatapoja. Omaan arvaukseeni nähden minulle oli yllätys se, että testiin valmiiksi painettujen kuvioiden symbolinen merkitys on aikoinaan määritelty hyvinkin tarkasti. Netissä tulikin vastaan useita sanomalehtiartikkeleita, joissa ko. testin tieteellisyys kyseenalaistetaan. En tiedä, miten testin teettänyt rekrykonsultti piirroksia käytännössä tulkitsee. Itselle saatavat arviointituloksetkin kun ovat yleensä yhteenveto useammasta tekstistä.

Pidän piirrostehtävää silti melko toimivana osana isoa testikokonaisuutta. Omiin piirroksiini vaikutti voimakkaasti omat lähiajan kokemukseni (keitä ihmisiä olin tavannut, missä olin käynyt ja mitä olen harrastanut). Siinä mielessä voimakkaasti toivon, että testitulkinta ei ole kovin yksioikoinen. Maalitaulun piirtäminen ei välttämättä kerro tavoiteorientoituneisuudesta vaan ehkäpä edellisenä päivänä katsotusta Robin Hood -elokuvasta.

Kuva: freedigitalphotos.net / Sujin Jetkasettakorn

Hannen blogi: Työnhakijan heikkoudet

Kärjekäs, kova, ei luottamusta nauttiva, peesailija, sooloilija, joustamaton, yhteistyökyvytön, laittomia keinoja käyttävä ja julkisiin sotkuihin sekaantunut. Jos saisit työnhakijana itsestäsi tällaisen arvion, miten suhtautuisit? Lähes kateellisena luin tämän aamun HS:stä SDP:n tuoreen puheenjohtajan, Antti Rinteen, saamia negatiivisia arvioita. Minusta tuntuu, että oma työnhakuni tyssää paljon pienempiin virheisiin ja luonnevikoihin. Toisaalta omat ansioni ja vahvuuteeni ovat selvästi Rinteen ansioita heikommat...

Työpaikkahaastatteluissa tulee aina varautua kysymykseen omista heikkouksista. Toisaalta kysymykseen ei saa vastata, että heikkouksia ei ole. Tämä voidaan tulkita esim. narsismiksi, itsetuntemuksen puutteeksi tai haluttomuudeksi kehittyä tarpeiden mukaisesti. Toisaalta jos hakija on aidosti tunnistanut itsessään heikkouksia, kannattaako niitä tuoda esille? Haastattelijalle ei välttämättä olisi tullut ko. näkökulmaa edes mieleen, jos hakija ei itse olisi nostanut sitä esille. Olen itse hyvin allerginen "heikkouksille", joilla kuitenkin käytännössä kehutaan itseään: täydellisyyteen pyrkiva, työmaanikko, liian nopea kollegoihin nähden, yli-innokas yms.

Mitä kysymykseen omista heikkouksista kannattaisi siis vastata? Itse olen miettinyt, millaisia muut mahdolliset hakijat ovat ja arvellut, että hakijoissa lienee henkilöitä, jotka tuntevat työpaikan ja työtehtävän TIETYT osiot paremmin kuin minä. Samalla yritän kuitenkin korostaa niitä osioita, joissa itse olen vahvoilla.

Heikkouskohdalle haettaneen kuitenkin enemmän sitä, mitä heikkouksia hakijalla on työtavoissa ja persoonana. Monissa testeissä (ja aviomiehen kommenteissa) yhdeksi heikkouksekseni on arvioitu kärsimättömyys. TYÖympäristössä pystyn hillitsemään kyseisen ominaisuuden hyvin enkä aluksi meinannut edes tunnistaa tätä piirrettä itsessäni. Työssäni on ollut myös paljon tehtäviä, jotka ovat vaatineet kärsivällisyyttä. Kannattaako minun edes mainita kärsimättömyys heikkoutena?

Olen ehkä hieman vainoharhainen koko heikkousasian kanssa. Pitkän työhakurupeaman jälkeen itselläni on olo, että vain 100 %:n täydelliset kelpaavat avoinna oleviin työpaikkoihin. Ehkä minun pitäisi luottaa enemmän siihen, että heikkouksia on kaikilla ja että vahvuudet kompensoivat niitä. Ja että rapatessa roiskuu;. välillä tulee väkisinkin myös epäonnistumisia.

Miten olette itse vastailleet haastatteluiden heikkouksia koskeviin kysymyksiin?

Kuva: freedigitalphotos.net / Clare Bloomfield

Sallan blogi: Vääriä valintoja

Hesarin työelämä-sivut kirjoitti (27.4.) valinnan vaikeudesta työnhaussa, valitsijan, eli yrityksen kannalta. Ensivaikutelmalla on artikkelin mukaan ratkaiseva vaikutus. Myös asenne ratkaisee, toteaa haastateltava, Timo Vuori. "Ihmiselle voi opettaa mitä tahansa muuta paitsi asennetta". Joskus myös valinta epäonnistuu ja työsuhde päätetään, ennen kuin se edes kunnolla ehtii alkaa. Onko ensivaikutelma aina pätevä ratkaisukriteeri?

Yritys on rekrytoimassa uutta työntekijää ja loppusuoralla on kaksi tai kolme tasaväkistä hakijaa. Kuinka valinta tehdään heidän välillään? Itse olen monasti todennut, että paikan saa se joka "parhaiten sopii työhuoneen tapettien väriin". Noin karrikoidusti. Mutta ehkä siitä juuri on kyse, kuvainnoillisesti. Hakijoista on syntynyt jokin mielikuva haastattelijoitten mieliin jo kättelyssä ja useimmat varmaan pohtivat, kuka näistä henkilöistä parhaiten istuu tiimiin, työympäristöön ja siihen todellisuuteen, jonka he tuntevat. Jos työympäristö koostuu rasvaisista haalareista, metallipölystä, melusta ja meininki on hurttia huumoria, voi herätä epäilys, miten ansarikukalta vaikuttava hakija itse viihtyisi. Siksi ensivaikutelmaan luottamisen sijaan soveltuvuusarviointi psykologin haastatteluineen on olennainen. Ja sopii toivoa, että psykologi on selvillä yrityksen todellisuudesta.

Rekrytoinnissa haetaan ihmistä joka sopii tiimiin, tulisi toimeen esimiehen ja työkavereiden kanssa, täydentäisi tiimiä osaamisellaan ja asenteellaan. Tuleva esimies ja hakija - soveltuvuusarvioijan tukemana - saattavat ensitapaamisesta alkaen ajatella, että tässä on match made in heaven (noin ammatillisessa mielessä tietysti), ja näin käykin, kun työsuhde on alkanut. Sitten tulee organisaatiouudistus. Uusi esimies-alainen-työpari ovat kuin eri planeetoilta. Koskaan ei hakijanakaan pidä ottaa työpaikkaa vastaan vain siksi, että tuleva esimies oli niin loistotyyppi. Se voi olla hyvinkin lyhytaikainen ilo!  

Hesarin artikkelissa kirjoitetaan myös virherekrytoinneista. Ihminen voi olla oikea valinta tehtävään, mutta ei organisaatioon ja sen kulttuuriin. Esimies saattaa valita omalta kannaltaan turvallisen mutta yrityksen kannalta huonomman vaihtoehdon hakijoista, pelätessään liian pätevän ihmisen uhkaavan omaa asemaansa. Mitä sitten voi tehdä jos rekrytointi on epäonnistunut? Artikkelin haastatteltavien mukaan keskustelu, työtehtävien muuttaminen, lisäkoulutus ja perehdytyksen parantaminen voivat auttaa. Joskus on pakko päätyä irtisanomaan työntekijä koeajalla. Itse olen esimiehenä oppinut virheistäni sen, että jos uuden tiiminjäsenen koeajan viimeisen viikon miettii, että pitäisikö tehdä jotain kun vielä voi, niin kyllä: pitää. Sinällään koeajalla irtisanominen on todella ikävää. Joskus irtisanottu onneksi pääsee takaisin entiseen työhönsä, mutta ei läheskään aina. Itse työnhakijana käyttäisin koeajalla irtisanoutumista vain määräaikaisen työsuhteen kohdalla. Ei kannata sitoutua esim. vuoden määräaikaisuuteen jos aika tuntuu jo parin viikon jälkeen vankilatuomiolta.

Kuva: freedigitalphotos/Stuat Miles

Sallan blogi: Pöydän toiselta puolen

Vaihteeksi voisin muistella maailmaa haastattelupöydän toisella puolella, eli rekrytoijana.

Ensinnäkin, rekrytointi oli ainakin minulle, joka en vähän väliä ollut rekrytoimassa, aika iso asia. Etsittiinhän ihmistä, joka sopisi tiimiin, osaisi sekä hoitaisi hommansa ja toisi lisäarvoa ajatuksillaan. Ja mielellään ei heti olisi lähdössä muualle, eikä olisi ylihintainen.

Hakemuksista syntyy nopeasti 3 pinoa: haastatteluun, ehkä ja ei missään nimessä. Millä perusteella haastattelupinoon sitten pääsi ja mikä pudotti heti pois?

Ensiksi tietysti katsoin yleisesti täyttyvätkö ehdottomat kriteerit ja sitten tein lisäkarsintaa, jos tässä vaiheessa kandidaatteja oli vielä liikaa, katsomalla miten ”eduksesi luetaan” -kriteerit täyttyvät. Sen jälkeen jäljelle jäävistä pitikin lähteä haarukoimaan detaljeilla, joita hakijat tuskin olivat tienneet kriteereiksi. Yksi selkeä kriteeri, jolla varmasti päätyi ei-pinoon, oli se, että hakemus oli selvästi vakiokopio jostain aiemmasta, mutta unohdettu korjata otsikko ja/tai firman nimi, ei muotoiltu tekstiä mitenkään kohdistumaan juuri tähän paikkaan. Hakija selvästikin oli huolimaton eikä ollut aidosti kiinnostunut juuri tästä paikasta. Voi olla, että joidenkin kohdalla tämä oletus oli väärä.  

Toinen asia, jota katsoin, oli yhdyssanat ja muut virheet tekstissä. Jos niitä oli paljon, jouduin hylkäämään muuten hyvältä vaikuttavan kandidaatin – osastollani tehtiin julkaistavaa materiaalia, eikä kellään ole resursseja koko ajan oikolukea toisen tekstejä. Ja muutenkaan kielioppisäännöistä piittaamattomuus ja huolimattomuus eivät anna hyvää kuvaa.

Palkkatoivomuksen piti olla raameissa. Muutamat sataset sinne tai tänne eivät olleet merkityksellisiä, mutta isommat erot kyllä. Molempiin suuntiin. Hätähuudot ”tulen vaikka ilmaiseksi töihin” eivät tehonneet.

Oliko lisätietosoitolla väliä? Ei oikeastaan. Joskus hakija saattoi jäädä mieleen soitostaan, mutta yleensä hyvä päti hakemuksellaankin.

Haastattelussa ensivaikutelma oli käsittämättömän tärkeä. Jämäkästä kättelystä ja silmiin katsomisesta alkaen ensimmäiset 10 minuuttia jo riittivät yleensä päätöksen tekoon, eikä se päätös siitä yleensä mihinkään muuttunut. Pidin tapanani kuitenkin haastatella kaikkia vähintään sen 30 minuuttia, mutta lupaavimpia jopa tunnin. Hakijahan ei voi tietää mitä haastattelijalla on mielessä. Hänessä ei välttämättä ole yhtään mitään vikaa, mutta hän ei vaan sovellu rekrytoijan mielessään luomaan hahmoon ideaalikandidaatista – oli se sitten oikea tai väärä. Nythän puhutaan muutenkin persoonaan liittyvistä nyansseista, koska haastatteluun on karsiutunut valikoitunut joukko.

Lähetin aina 1-4 parasta kandidaattia testeihin kakkoskierroksen haastattelun jälkeen, määrä riippui siitä kuinka varma mielipide haastatteluissa oli muodostunut. Valinnan tein testien jälkeen keskusteltuani vielä psykologin ja haastatteluihin osallistuneitten kollegojen kanssa. Prosessit eri yrityksissä, tehtävissä ja markkinatilanteissa voivat kulkea aivan eri tavoin, yleistää ei voi.

Kuva: freedigitalimages/Ambro ja Basketman

Roosan blogi: pettymyksen tilitystä

Sain tänään vastauksen yhteen hakuun… ja torjuntahan se sieltä tulla pamahti! Syyksi sanottiin, että valittu hakija on ollut jo aiemmin talossa töissä ja tuntee talon tavat sekä tuotteet entuudestaan.  Kuulemma ”näin nopealla rekrytointitarpeella tämä oli se suurin valintakriteeri.”  Ahaa, no onhan se totta, että jos joku osaa jo homman niin miksi hakea uutta. Mutta, eihän se, että on ollut aiemmin talossa jollain muulla osastolla töissä tarkoita, että osaisi tämän uudenkin homman paremmin? No, mitäpä tätä sen enempää puimaan, onhan tuokin syy.

Ajattelin kuitenkin tällä kertaa tehdä jotain toisin, ja pyysin puhelimessa ollessamme johtajalta vähän enemmän palautetta. Kysyin nimittäin olisiko hänellä vinkkejä minulle työnhakuun ja missä asiassa voisin esimerkiksi petrata. I know, walking on dangerous ground… Ja vastaukseksi sainkin iskun vyön alle. Tai sellaisena minä sen ainakin otin. Minun olisi nimittäin hänen mukaansa pitänyt haastattelussa kysyä enemmän työnkuvaan liittyviä kysymyksiä. Ilmeisesti olin jättänyt vääränlaisen kuvan hänelle, etten olisikaan ollut niin kiinnostunut itse tehtävästä. Muistaakseni kysyin haastattelussa peräti neljä kysymystä työn sisältöön ja toimintaympäristöön liittyen. Muistan sen, koska minulla oli kysymyslista mukana. Ilmeisesti hänen mukaansa niitä olisikin pitänyt olla vielä enemmän. Mutta miksi sitten pääsin haastattelun jälkeen jatkoon soveltuvuustesteihin, jos olin antanut käsityksen, etten olisikaan tarpeeksi kiinnostunut? Vai olisiko minun pitänyt kysyä neljän tunnin soveltuvuusarvioinneissakin jotain lisää?

Jälleen kerran, mitä sitä miettimään, kun en koskaan kuitenkaan saa tietää totuutta. Jotenkin tuli tästä kaikesta yrittämisestä ja turhautumisesta sellainen ”tsup” -tunne, mutta en ole oluen ystävä…

Kuva: FreeDigitalPhotos.net