Veeran blogi: Työttömyys, piilotyöttömyys ja piilotyöpaikat



Helsingin Sanomat on kallis sanomalehti työttömälle työnhakijalle, mutta tilasin sen kuitenkin listahintaan loppuvuodeksi. Voisinhan käydä sen lukemassa yhtä hyvin kirjastossakin, joka on tarjoaa arjen iloa ja sivistystä toistaiseksi verovaroin ilman lisämaksua. Työttömät työnhakijat ovat harvalle markkinoijalle houkutteleva kohderyhmä, vaikka meitä on paljon Suomessa tällä hetkellä ja lisää tulossa. Työttömyys pakottaa muutenkin säätämään omaa taloutta ja aiheuttaa kotimaisen ostovoiman vähentymistä. Nähtävästi työttömän työnhakijan eurot eivät erityisesti kiinnosta markkinoijia. Säästämisvimma tarttunut myös markkinoijien kohderyhmiin, joilla ei ole mitään tarvetta säästää. Onneksi edes aikuisopistot, museot ja osa teattereista myöntää alennusta työttömille, kun vain muistaa esittää viimeisimmän työttömyyskorvauksen maksutositteen. Kieltämättä työttömäksi esittäytyminen ja alennuksen pyytäminen välillä nolostuttaa ja vähän hävettääkin. Nämä on näitä työttömän työnhakijan ikäviä tunnetiloja, joita joutuu käsittelemään arjessaan. Onneksi järki kuitenkin voittaa ja itsesyytökset katoavat pilvien lailla.

HS:n talousosion (24.9.14) sivuilla oli artikkeli "Piilotyöttömyys kasvoi vuodessa selvästi". Työttömyyttä ja meitä työttömiä työnhakijoita määritellään, luokitellaan ja tilastoidaan monin eri tavoin, kuten kausi-, suhdanne-, kitka-, rakenne-, pitkäaikais-, nuoriso-, vale-, teknologinen, vapaaehtoinen, massa- eli joukkotyöttömyys ja piilotyöttömyys. Ehkäpä vapaaehtoinen työttömyys ja piilotyöttömyys ovat sama asia? Työtön sanana on varsin ikävä, sillä -tön loppuisena siitä tulee mieleen sana mitätön ja arvoton henkilö, kun työpaikka puuttuu eikä sitä hakemallakaan löydä henkilöstön vähentämisuutisia täynnä olevassa rakennemuutosten Suomessa. Jäin miettimään, mihin minut luokitellaan? Kohta taitavat kaikki luokittelut sopia!

Artikkelin mukaan Suomessa on 149 000 piilotyötöntä. Piilotyötön on työvoimaan kuulumaton henkilö, joka kuuluu potentiaaliseen lisätyövoimaan. Hän pystyisi ottamaan vastaan uuden työn kahden viikon kuluessa, mutta hän ei ole hakenut aktiivisesti työtä edeltävän neljän viikon aikana. Piilotyötön siis vetäytyy työmarkkinoilta ja työnhausta.

Hän alkaa tehdä kotitöitä, hoitaa lapsiaan, vanhempiaan tai opiskelemaan uutta alaa, kun oma ala ei tarjoa työtä. Myös henkilöt, joilla ei ole perhevelvollisuuksia ovat alkaneet antaa periksi ja vetäytyä työnhausta. Nyt täytyy myöntää, että välillä kotityötkin maistuvat paremmalta kuin työnhaku, koska niitä tekemällä näkee konkreettisesti käsiensä jäljen. Toisaalta tekemällä jotain muuta jaksaa paremmin ja innokkaammin taas paneutua työnhakuun.

Piilo on siis paikka, jonne voi paeta, kätkeytyä, suojautua ja hakea turvaa sekä uutta merkitystä elämälle, jos kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa työmarkkinoilla. Piilosilla olo on myös kaikille tuttu leikki, jossa etsijä yrittää löytää lähiympäristöön tai -maastoon piiloutuneita leikkijöitä. Liian pitkäksi aikaa ei kannata piiloutua, vaikka mieli tekisi, koska etsijä voi jättää leikin kesken eikä kukaan löydä sinua. Harvalla meistä taitaa olla varaa ryhtyä pitkäaikaiseksi piilotyöttömäksi korkeiden elinkustannusten Suomessa. Olemmehan sosiaalisia ja haluamme kuulua johonkin työyhteisöön.  Niin työtön kuin työsuhteessa oleva ihminen haluaa tehdä merkityksellistä työtä ja kokea onnistumisen iloa niin yhteisen kuin oman osaamisen kehittymisestä ja yrityksen menestyksestä.

Työnhaku on vakavaa leikkiä. Se vaatii työttömältä työnhakijalta vielä enemmän vahvuutta ottaa vastaan pettymys, hylätyksi ja torjutuksi tuleminen erilaisissa työnhaun tilanteissa kuin sellaiselta, jolla on työpaikka ponnistuslautana kohti uutta työuraa. Itsensä kanssa saa käydä jatkuvaa kehityskeskustelua työnhaun osalta. Varsinkin kun riittämättömyyden tunteet alkavat velloa päässä liikaa. Aina tuntuu puuttuvan jotain tai jotain on ehkä liikaa CV:ssä.

Ei mikään ihme, että kuka tahansa työnhakukunnostaan huolehtinut työtön työnhakijakin väsähtää ja ajautuu joksikin aikaa piilotyöttömyyteen. Silloin tekee mieli piiloutua nuolemaan haavojaan ja hakemaan merkitystä jostain muista asioista. Eiväthän kaikki jaksa työelämässäkään, vaan monet sairastuvat työuupumukseen tai haluavat verovaroin tuetulle vuorotteluvapaalle. Työelämässä voi hakeutua työpaikkalääkärille tai pyytää kehityskeskustelua esimiehen kanssa? Jaksavatko kaikki työttömät työnhakijat edes hakea apua? Onko kaikilla riittävästi työnhakua tukevia turvaverkkoja? Kaikilla ei ole ammattiliittojen työnhakutukea käytössä, ei varaa eikä uskallusta lähteä maksullisen uravalmentajan puheille. Monetkaan eivät saa minkäänlaista vastakaikua hakemuksiinsa työnantajien edustajilta tai rekrytoinnin ammattilaisilta, vaikka CV:t ja hakemukset on hiottu vastaamaan työnantajien ilmoituksiin. Roosa pohdiskeli myöskin omassa blogikirjoituksessaan keväällä sitä, mitä työttömän työnhakijan kannattaa tehdä missäkin vaiheessa työttömyyttään, jos työnhaku ei tuota tulosta ja työttömyys vain pitkittyy. Vaikea kysymys itsellekin.

Yritän itse uskoa edelleen aktiiviseen työnhakuun. Työnhaun paperit ovat paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin eikä työhaluttomuuskaan vaivaa. Työnhakutaidotkin ovat kehittyneet. Olen oppinut entistä aktiivisemmin itse pyytämään palautetta siitä, miksi en päässyt jatkoon. Hyvin annettu rakentava palaute vahvistaa  työnhakutaitoja ja itsetuntemusta, jonka avulla jaksaa lannistumatta katsoa taas vähän pidemmälle ja jatkaa oman paikkansa etsimistä työelämässä. Itsekuria ja itsensä johtamistahan työnhaku vaatii työttömältä sekä negatiivisten tunnetilojen että asenteiden kampittamista. Kieltämättä välillä sitä miettii, miten pitkään jaksaa motivoitua lukemaan ja analysoimaan työpaikkailmoituksia, kirjoittamaan räätälöityjä hakemuksia sekä etsimään piilotyöpaikkoja? Pitääkö jossain vaiheessa ryhtyä leikkimään piilosta ja odottaa, että joku löytää minut? Vai onnistunko itse löytämään työnantajan, joka ei huutele avoimista työpaikoista, vaan pitää ne piilossa, ettei tarvitse satoja hakemuksia käydä läpi vai puuttuuko työnantajilta rekrytoinnin täsmäosaamista. Sellaistakin olen kuullut rekrytointiyrityksiltä, että kaikki työnantajat eivät tiedä, miten hakea työntekijöitä, missä mediassa ilmoittaa vapaasta työpaikasta tai miten hoidetaan laadukkaasti potentiaalisten työnhakijoiden haastattelu.

HS kirjoitti 1.10.10 ilmestyneessä lehdessä "Sairas Ranska sai apteekkarit kadulle", sillä aspiriinien ja käsikauppalääkkeiden myyntiä halutaan laajentaa supermarketteihin, jotta talous virkistyisi ranskalaisten pystyessä ostamaan helpommin enemmän lääkkeitä, vaikka apteekkeja kuulemma on lähes joka kadun kulmassa. Siitä syntyisi myös epäilemättä terveysongelmia, jos niitä popsitaan ilman neuvontaa, kuten proviisori ennustaa.
Vähän kasvotusten tapahtuvaa vuorovaikutteista asiakaspalvelua tarjoavasta supermarketista ostettujen edullisempien käsikauppalääkkeiden liiallisesta napsimisesta koituvat terveysongelmat ovat tietenkin eräs liiketoimintamahdollisuus joillekin toimijoille.
Olen samaa mieltä kuin vastavalmistunut työpaikan saanut ranskalainen proviisori: "Ennen töiden löytäminen oli helppoa, enää en tiedä." Tätä samaa mieltä on ollut moni eurooppalainen työtön niin nuori kuin vanhempikin työnhakija jo vuosia, kun seuraa Euroopan talouden kuihtumista.

Tänään kilahti asiakaslähtöisesti rekrytointiprosessinsa hoitavalta yritykseltä sähköpostiini viesti, että "Kiitos hakemuksestasi. Saimme yli 400 hakemusta. Otamme yhteyttä haastatteluun kutsuttaviin lokakuun toisella viikolla". Mielenkiintoista olisi tietää, kuinka moni hakija minun lisäkseni oli soittanut ja kysynyt lisätietoja ennen hakemuksensa lähettämistä.

Työnhaku jatkuu ja yritän pysyä huonoista ajoista huolimatta onnellisena ja aktiivisena työnhakijana. Nautin syksyn väreistä, pimenevistä illoista, putoilevista lehdistä, ulkoilen, luen hyviä kirjoja ja käyn välillä teatterissa työnhaun lomassa.

Pidäthän sinäkin, blogimme lukija, huolta työnhakukunnostasi!

Kuvat: freedigitalphotos.net